"Ken on pantu paimeneksi, kaitkoon karjan kaunihisti, kuka viljan viskimeksi, olkoon hätiä oma risti, mutta kelle kyntö suotiin, tehköön työtä vanhaan muotiin!"
Noin se lauleli salossa yön on vahti yksinäinen, lauloi tahtonsa teräksi, oman mielen miehuudeksi, korpi kolkosti humisi, huoahteli metsä märkä.
Ja hän tunsi tuskan, kammon, ja hän lauloi uudellensa:
"Voima täss' ei paljon auta, usko auttaa enemmän. Tehköön, kell' on eessä hauta tilin kanssa elämän. Yksin seison Suomen suossa, laulun valtaa vartioin, itse synnin syvän vuossa ijäisiä ihannoin.
En ma tiedä koska kuolen. Totta toinen jatkaa työn. Tuolla puolen riemun, huolen seison, laulan sekä lyön. Aseitani muutin, mutta aatteitain en milloinkaan. Jos ma kaadun, kaatunutta, veikot, verin suojelkaa!"
Linnulle kirkkomaalla.
Lintunen lehdossa kirkkomaan, kuoleman käkönen kumma, laula mulle ja laula muille, taivaan tuulille, metsän puille, kuolema kulkee kulkuaan, mieleni minun on tumma.
Kukkuos, lintunen kuolonmaan, vaivani minun on vaikee, laula haudoilla haaveiden, viritä virsiä nuoruuden, Suomi on suuri kirkkomaa, hautojen sävel on haikee.
Kun minä kuulen sun lauluas, silloin mun kesäni kerkee, silloin mun murheeni unhottuu, saapuvi jällehen kukkain kuu, kaiuta kuoleman-kauneuttas, heläjä, elkösi herkee!
Raiu ruskoja uuden koin, laaksoja rauhan laula, meissä mennyt on rikki jotain, sortunut tarmo suurten sotain, ylitse kalpojen, kalmistoin hoiloa, hopeakaula!