On malja täysi,
Yks pisara lisää —
ja kaikki kaatuvi kerrassaan.
Hiljaa, hiljaa,
hiiren-hiljaa,
niin pieni olla kuin mahdollista!
Mut se kestää kauan.
En kauan jaksa.
Mun valtaa raukeus, väsymys.
Hiljaa, hiljaa,
ei äänt', ei sanaa,
yks' liike pettää voi piileväisen.
Jumalan kiitos! Hän ohi kulkee. Kai kohta saanen ma hengähtää. Mut hiljaa, hiljaa, ei viel', ei vielä, mun täytyy kestää tai kaikki loppuu.
Väinämöisen laulu.
Ei iloja monta ihmislapselle suotu: yks' kevään riemu ja toinen kesän ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu; kyntää, kylvää, korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.
Ei suruja monta ihmislapselle suotu: yks' sydämen suru, elon huoli toinen ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru; ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.
Miks' laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu, riemuja muita ja murheita muita? Taida en lukea tähtiä taivahan kannen, en kaloja meren, en kukkia nurmen. Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.
Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa, ei esiintuoda. Sankarin sopii laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot, miten kipinät syttyy ja jälleen sammuu ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.
Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren, katinkultaa, laineiden läikkyä. Sankarin laulaa sopii niinkuin meri, suurena, pyhänä, peljättävänä — lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.
Monta on laulua, monta myös laulujen miestä. Yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu. Kansat katoo, ei katoa mahti, jonka on laulanut mahtaja kansansa rinnan.