Hetken heijastui, katosi, mylvähtipä myrskyn kannel, soi sävelet, Luoja soitti, kajahteli kaikki taivas ihmispeikkojen peloksi, sorasävelten säikkymiksi.
Noin jos lauluni olisit kaari kaunis taivahalla, enne ukkosen edellä, merkki rautaisten rakeiden!
Jumalien keinu.
Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, he heittävät häntä välillä taivaan ja maan — siksi kuin järjen valon häneltä he vievät.
Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,
hän tänään pilvien ääriä kulkee, ja huomenna makaa maassa niin syvällä kuin koski, mi vuorten kuiluissa kuohuu.
Kuka keinussa jumalien keinuu, ei hällä elon aika pitkä ole, syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön — sitten tulkohon tumma yö!
Tuska.
Hiljaa, hiljaa, muuten kuolema tulee, nyt ollaan oudoilla ovilla. Hiljaa, hiljaa, tai kätkee kaikki, nyt jousi on liiaksi jännitetty.
Ei askeltakaan, ei ees, ei taakse, nyt parhaint' on pysyä paikoillaan. Hiljaa, hiljaa, aivan hiljaa, ettei risukaan risahtais.