Muistatteko, kuinka kaameasti
silloin rusko päivän haudan rasti,
pilvet paloi, hehkui hattarat,
tulta hyrskyi taivaan rantamat?
Näytti kuin ois meri ollut siellä,
tulitulva, joka maata niellä
tahtoi — kas, se tänne vyöryvi!
kas, jo tuolla kuusi leimahti! —
Muistatteko, kuinka toisihimme
silloin, siskoset, me painausimme,
kuinka hiljaa kuiskittihin vain
äänin värjyvin ja huohottain?
Ilmi kuiskittihin kammot rinnan,
aavistukset alta lammen pinnan,
unten harmaat pohjausmat nuo,
joita nostaa manan suuri suo.
Pelkäsimme toitotusta torven,
Herran vihan ääntä kautta korven,
idän päältä tuolta pitkäisen
leimausta hamaan läntehen.
Maa kun huojuis, taivas tulta löisi,
meri maata, tuli merta söisi,
ukkosena Herran uhka sois —
missä, missä silloin suoja ois?
Muistatteko, kuinka toisihimme silloin, siskoset, me painausimme, kunnes äiti armas valon toi hämärään, ja mieliin levon loi?
1896.
Kuin musta ja valkea —
Kuin musta ja valkea perho yli kukkien yhdessä leijailee, niin yhdessä riemu ja murhe mun henkeni tuutua heijailee.