Kuin yhdessä yö sekä päivä
suvi-illan pilvillä karkeloi,
niin onnen aamu ja ehtoo
mun päiväni päärmiä purppuroi.
Kuin kuolon ja elämän immet syyskuutamon kullassa leikkiä lyö, niin syksy mun sieluni yössä jo kerkeän kevään kukkia syö.
1896.
Suvi-illan vieno tuuli —
Suvi-illan vieno tuuli huokaa vuoren alta, hongikon polkua hopeoipi kuuhut taivahalta.
Hiljaa huojuu korven honka, kaukana käkö kukkuu, vaieten astuvi vaeltaja, mielen murhe nukkuu.
1896.
Ma uneksin —
Ma uneksin, että mun sydämein
oli kuollut ja kylmä mun tuntehein.
Ja sydäntä kuollutta tuudittain
minä maantien laidalla laulelin vain: