On meitä kaksi lapsuus-ystävää, hän toinen vieno, puhdas, puron lainen ja hento niinkuin kielo helmipää, ma toinen rauhaton ja riehuvainen.
Me oomme kumpainenkin syntyneet
tuoll' lehtolahden tyynen rantamalla,
sen kummun kuusta lasna kuunnelleet
sen leikkinehet rantakoivun alla.
Näin vieri vienot leikkivuodet nuo
ja lapsuus lensi niinkuin perhon lempi
ja koitti aavistusten aika tuo,
kun kevät kutsui, mutta umppu empi.
Jäi silloin lasten leikit. Rintahan
nous kaihot, ennen oudot, kaukomielet,
pois häipyi ääret kotimaailman,
meiss' alkoi soida uudet sydänkielet.
Ja kuudan-öin, kun tunne siivet saa,
me lahdelmalla yhdess' unelmoimme
ja soutelimme taivaan rannan taa,
sielt' tarinoita purrentäydet toimme.
Kun heljät haave-yöt ma muistan nuo
ja leikit, venematkat, marjaretket,
ne sydämeen kuin sateenkaaren luo
ja uudelleen ma elän lapsuushetket.
ja silloin mietin aina: Miksi on nuo ajat vain nyt muisteloita mulle, miks en ma jäänyt kotilaaksohon, vaan läksin kylätielle tarvotulle?
Hän kielsi kyllä, kielsi kyynelein
mua lähtemästä kodin lehtoloista,
mut tulta uhkui nuori sydämein
ja tahtoi taivasta ja maata toista.
Ma läksin. Hänpä seuras. Maailmaan
näin kasvinkumppania kaksi kulki,
mut hetken aikaa oli käyty vaan,
kun toisiltaan he sydämensä sulki.
Ja ystävyyden ylle laski jää
kuin syksy-yönä lammen hyytää halla,
ei hyytäjää, ei hyytymistä nää,
mut aamull' aalto itkee ikeen alla.