Ma jouduin joutorahvaan tungokseen,
ma eksyin, outo, elon markkinoille,
ma takerruin sen kauppaturhuuteen
ja puutuin narrein pöytähaasteloille.
Pois niistä saada mua koitti hän
ja kutsui luokseen ilta-unelmoihin,
mut enää pauhinasta elämän
en joutanut, en malttanut ma noihin.
Näin erottiin, ja moneen aikaan en
ma sitten kuullut hänen kohtaloistaan;
jos joskus satuttiinkin yhtehen,
niin tuntenut ei enää toinen toistaan.
Oi, jospa sovintoon taas ryhdyttäis
ja kaksin taasen ilta istuttaisi,
josp' unten maailmoissa yhdyttäis
ja sointuun oikeaan jos sielut saisi!
Niin paljon, paljon meillä kummallai
ois toisilleen nyt kertomista uutta,
ois sulla tuoreet kotiviestit kai,
ja mulla elon huolta, katkeruutta.
Siis joudu luoksein, Runotar, sa vaan, siis istu vierelleni virren henki! — Mut eipä ystävääni kuulukaan, lie elon myrskyt murtaneet jo senki.
1896.
Sininen tuli.
Oi kerran pikkunen kaupunki ja kaupungiss' oli kirkko, Mut huipussa kirkon tornin tuon oli kirkas, kiiltävä nirkko.
Kun päivä paistoi ja sää oli sees,
se auringon sätehet toisti
ja yli sen pikkusen kaupungin
se armotähtenä loisti.