Vuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa. Miespolvet vaihtuu, kansat katoaa. Mit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa. Työmiehen rinta rauhaa halajaa. Me oomme lapsia vain eksyneitä maan pahan pinnalla. Me etsimme, me harhailemme salon suuren teitä, mut koti, koti, kusta löytyy se? Käy monta tietä, mont' on uskoa ja monet tuulet taivaankantta kaartaa, me odotamme aamun ruskoa, mut pilvet synkät sydänpäivän saartaa.
Lapsi hymyy kehdossaan. Nuku lapsi, nuku vaan, nuku, nuku, nurmilintu, ellös herää ensinkään! Maa on paha, levoton. Taivas lapsen koti on. Taivahall' on suuret tähdet — ellös, hento, herääkään!
Kukka uinuu umpussaan.
Nuku kukka, nuku vaan,
nuku, nuku, nuori kevät,
miksi pyrit kesähän?
Suven aika lyhyt on.
Syys on kylmä, armoton,
Kevähäll' on tuores tuoksu —
ellös pyri kesähän!
Sydän nukkuu rinnassain. Nuku sydän, nuku vain, nuku, nuku, nurmilintu, ellös ulos unelmoi! Elämä on armoton, Unten onni hellä on. Unelmill' on suuret siivet — ei niit' elo käyttää voi.
Mut lapsi se hymyvi kehdossaan: "Minä tahdon mieheksi nousta, minä tahdon miekkoja välkyttää ja jännittää sotajousta",
Ja kukka se kuiskivi umpussaan: "Minä tahdon tuoksulla täyttää maan ja aueta päivähän, aurinkohon, vaikk' kukkani kuihtuva on".
Ja sydän se sykkivi rinnassa: "Minä taistella rauhani tahdon, minä tahdon seisoa tuulessa ja nähdä aaltojen vahdon. Mitä siitä jos toivoni pettää vaan! En murru ma silloin multahan maan, kun murrun ma nuorihin toiveisiin ja uskoni unelmiin."
Rauha taiston seppel on.
Voima vaan vie voittohon.
Voima! Sana mahtava, sana suuri ja ankara, sana kauniiden kalpatöiden, nimi rietasten rikos-öiden, lippu aatteen ja innostuksen, miekka murhan ja mullistuksen, heikon pelko ja köyhän kauhu, valon soihtu ja sodan sauhu, viljan nousu ja viljan kaato, valon kulku ja kasken raato, sana sankarin, Jumalan — Voima on valtias maailman!
Lauloi äiti lapselle: "Ollos nöyrä, nöyrä se Luojalle on otollinen, elontiellä onnellinen, joka taipuu, taitu ei. Myrsky vuorihongan vei, vuorilla käy suuret tuulet — ellös pyri vuorille!"