Haastoi kukka kuuselle:
"Ollos pieni, pieni se
Luojalle on otollinen,
elontiellä onnellinen.
Pieni tyytyy pienehen.
Minä ylös yllä en.
Ylhäällä käy suuret taistot —
miksi pyrit ylemmä?"
Puhui impi urholle:
"Ollos hyvä, hyvä se
Luojalle on otollinen,
elontiellä onnellinen.
Lämmin, oi, on kotilies.
Miksi ulos pyrkii mies?
Ulkona käy suuret surut —
ellös pyri ulomma!"
Mut lapsi se laulavi äidilleen:
"Miten voisin nöyrä ma olla,
kun sinua heittiöt herjaavat?
Ne suistan ma taistelolla!"
Ja kuusi se kukalle huminoi:
"En maahan, en maahan ma jäädä voi,
minä tahdon taivahan tuulilta
sua kukkanen suojella!"
Ja sankari sanovi immelleen:
"Ei, täällä ma voimani tuhlaan,
minä tahdon suurihin suruihin
tai suurehen riemujuhlaan.
Oi katso, kaunis on Luojan maa,
sen tahdon, sen tahdon ma valloittaa,
se on valtakuntamme vastainen —
kas sulle ma valloitan sen!"
Mik' on voiman oikeus?
Rakkaus, vain rakkaus.
Rakkaus! Sana suloinen, sana siipien valkeiden, sana suurinten sankar-töiden, valo synkinten sydän-öiden, rinnan yöllinen yksin-nyyhky, rauhan viesti ja voiton kyyhky, päivän paiste ja tuike tähden, riemun parhaimman paras lähde, suden suitsi ja himon ohja, tahdon ponsi ja tarmon pohja, sana sankarin, — Jumalan — Rakkaus on valtias maailman!
Vuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa. Maan kansat vaihtuu, miehet mietteineen. Mit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa ja onnen seppelettä otsalleen. Ken niittää valmuja vain unelmoiden, ken leikkaa laakereita maisen maineen, ken onnea vain orjantappuroiden ja kuka ulpukoita unhon laineen. Maailma yhtä kiittää, toista soimaa, työt toisen muistaa, toisen unohtaa, mut jokainen voi paljon rakastaa, vaikk' enemp' ehkä toisella on voimaa.
1898.
Kalevalan kankahilta
Väinämöisen synty.