Tuo oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan:
Meren aavan suuri sulho kaihosi Kavetta naia, halki aikojen halasi immeksensä Ilmatarta, valjasti valiot varsat, veden varsat vaahto harjat, kokosi kosiokullat, huolitteli huomenlahjat, ajoi neittä kihlomahan, ilman impeä kosihin.
Kauas kaikui ruoskan roiske, kuului kuorskuna hepojen, kovin kuulti kullan välke, hyvin helmyet helisi ajaessa Ahtolaisen, vieriessä veen isännän.
Tuop' on impi, ilman tyttö, Kave luonnotar korea, istui ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti, pilvilinnan liepehellä, utu-uudinten takana.
Lausuipa ulapan urho:
"Istu, impi, korjahani!" —
Impi noin sanoiksi virkki:
"Miksi neittä korjahasi?" —
Veden valta vastaeli: "Meren laajan morsioksi, aaltojen ajelijaksi, Ahdin linnan liikkujaksi, suojien sulostajaksi, kultieni kantajaksi."
Lausui laajan ilman impi: "Suotta kultasi kuluvi, helmesi helähtelevi! Impenä ikäni kaiken aina aionkin elellä, enkä suostu sulhasihin, mielly miesten leikkijöihin."
Veen valio, ulapan urho tuosta suuttui ja syäntyi, nosti aallot ärjymähän, hirmumyrskyt mylvimähän, väkivalloin vieäksensä ilman impyen ihanan: vuorina vedet kohosi, tuntureina tuulten alla, meri piirtyi pilvilöihin, pohja kuivana kihisi, paaet paukkui, louhet loukkui, vaahto taivasta valeli.
Mutta Ilmatar ihana istui taivaan vempelellä suojassa ikisulonsa, impisalpojen salassa, kuhun ei tunnu tuulten voima, urhon vimmat ei ulotu.
Vihdoinpa vihainen sulho leppyi varsin lempeäksi, vuoret laski, laaksot nosti, meren tanteren tasasi kirkasna kimaltamahan, lämminnä läpäjämähän; syvältä sydämestänsä kultansa kuvan hän nouti, toip' on lempensä totisen pinnallensa päilymähän, kaunisna kajastamahan.