Kave luonnotar korea pilkisti lomasta pilven: katso, kalvosta ulapan paistoi kaunis taivonkaari, kaarelta korea impi, kuuhut neien kulmaluilta, päivyt impyen povelta.
Neitosen sydän sykähti, kimmahti kivinen rinta, leimahti povessa lempi, suonissa säkenet suihki, vaan ei suostu ilman impi vielä sulhonsa sylihin.
Murhe murti miehen mielen, kaipaus ulapan urhon, suri hän yössä yksiksensä, hämyssä häveten itki, itki ilmoille surunsa, kaihonsa utuna unten.
Mutta katsoi Kaihopilvet, kyynelten utuiset uhrit, korkeammalle kohosi, impehen ylemmä ylti kuin vihan vihuripuuskat tai hymy hyvän sydämen; nousi taitse taivonkaaren, otavaisen olkapäitse, sulki jo sylihin sorjan, kaulasi Kapehen nuoren, kuiski kummia sanoja, ulpujen utuista kieltä, kaihoja kalankutujen, avovetten vellamoita valta-auringon valossa, luonnon luomisen lumossa.
Tuo tunsi ihala impi itkun jo sydänalassa, tuskan niin ilonihanan, riemun niin surunsuloisen kuin on kuudan toukokuinen tai tuoksu kevät-ahavan — ja hän astui jo alemma, vaipui valtahan utujen.
Se oli synty Väinämöisen lemmestä meren ja ilman.
1896.
Lemminkäisen laulu.
Tule tuuli, tuui purtta, vieös veikkosi venettä, anna juosta puisen purren, mennä mäntyisen venehen saarelle sanattomalle, niemelle nimettömälle!
Tunnen, tuuli, sun sukusi, sinä vanhin veljistäni: saman saaren kainalossa syntyi Ahti ja ahava ilman impien ilossa, lännetärten läikkehessä.