Tuosta kasvoin tuulen kanssa nenässä utuisen niemen, kuljin tuulen kumppalina, vierin veljenä ahavan ympäri selän sinisen, lakkapäien lainehien.
Tuuli se pojan povehen puhalsi vihurit vinhat, idän irnut, kaakon karjut, luotehen sotaiset soitot; henki hellätkin sävelet, kaiut kallihin kotini, emosen etelälämmöt, ensi lemmen länsileyhkät.
Näinpä kaikki taivon tuulet tunnen ma polo povessa, siksi kuikkana kujerran, lokkina lotaeleime, enkä tieä kunne kuljen, minne vie minut vihuri, viepikö kohin kotia vaiko mieron valkamille.
Kaikki tunnen tuulten kärjet, toki en pohjoisen tereä, viel' ei halla verta hyydä, puhalla puhurin valta Ahtolan pojan povessa, saati liedon Lemmikäisen.
Enkä kuikkana kujerra, lokkina lotaja aina, ilman kokkona kohoan, haukkana viriän vielä, taivot kaarran, maat tähyän, halki pilvien havisen.
Pelätkätte, peipposeni, varokatte, varpuseni, ilman kokkojen iloa, toivon haukkojen halua!
Liidän neitien linnan päälle, impien laelle lasken, haiverran havukan lailla neitiparvesta parahan, heleimmän helmipäistä, kukkapäistä kuuluisimman.
Puhu tuuli purjehesen, anna vauhtia ahava, läikytä alusta länsi, lempi lennätä venettä saaren impien iloihin, kassapäien karkeloihin.
1896
Virokannas.