Häipyy vihdoin hetket nukkuvankin, vierii sokeankin viikot pitkät, kului aika myöskin kurjan Suomen.

Yössä yhä Osmon onni itki, kahlehissa kulki kansan kieli, murtui Suomen laulun suojamuurit, katkes kansanhengen kurkihirret, raunioiksi vajos Suomen valta.

Kesannoiksi Sampsan pellot jäivät, kylvämättä Kalevaisten kasket, niittämättä Väinön touot, toivot: kussa taannoin kansan vilja kasvoi, siellä huojui vaan nyt korpi kolkko, kussa muinen karjan kellot kalkki, siellä kaikui ruske kontioiden, kussa ennen käkökullat kukkui, siellä yökkö lensi, huusi huuhkain.

Surumielin Suomi-äiti itki: "Kussa kuljet, suurin sankareista, missä viivyt, viisas Väinämöinen? Emos vanhan auttajaksi astu, joudu päästäjäksi päivän uuden, sekä päivän että kuuhutkullan, jotka meiltä jättitammi peittää!"

Silloin säälitellen Väinö vanha, joka iltapilven paltehelta Suomen kansan kohtaloita katsoi, näki kyynelsilmin, murhemielin, taivahalta tähtimiekan tempas, Kalevaisten väkikalvan vanhan, jonka heittänyt hän tuonne oli Suomen rantamilta suoriessaan; ja hän maahan valosäilän viskas halki taivon, puhki pilvilöiden, läpi jättitammen taajan latvan.

Lailla leimauksen miekka lensi, vaipui kalpa Ukon vaajan lailla, tiensä leikkas läpi tammen lehväin, syvään päätä myöten maahan syöksi.

Näki kansa liekin leimahtavan, tuikahtavan oudon tulikielen ilman öisen, ikisynkän halki; kaikki katsomahan tuota riensi, kuunko keträ oli kirvonnunna, vaiko lentänytkin taivon tähti, pudonnutkin päivän pyöryläinen.

Neuliaisna sinne nuoret juoksi, kontiona sinne vanhat kulki, petran askelilla poiat potki, neiet joutsenena souten joutui, kaikki sinne, kunne viiru viittas, minne rata rasti, juova johti.

Eipä ollut päivän pyöryläinen eikä keträ kuun, ei taivon tähti, oli miekan kahva kankahassa, kultakahva, helmin huolieltu; mutta päältä paistoi päivän juova, reppänästä säde pieni pilkki, siinti taivas, kuulti kultapilvi.

Jopa päättyi petran päivämatka, jopa soutu sorjan joutsenenki, ihastellen, ihmetellen kaikki jäi nyt katsomahan kankahalle, katsoi taivahasen, maahan katsoi, katsoi toinen toisehensa, eikä tiennyt, mistä oli miekka tullut, kuinka repeytynyt päivän reikä.