Saapui silloin sinne ukko utra, itse Virokannas Karjalainen, joka syrjäisessä sydänmaassa eli yksin salosaunassansa, eli muinaisissa muisteloissa, lauleloissa ajan vanhan vainen: hänkin nähnyt oli liekin lennon, kansan humun kautta korven kuullut, kaalonutkin tuota katsomahan, vaikka tiellä jäänyt muista jälkeen.
"Onpa niinkuin tuolta päivä pilkkis," virkkoi Virokannas ihmetellen, tirkistellen kohti taivonkantta, kuusten latvain lomi kurkistellen; vaan kun katse valon tietä seuras päästä päähän, maahan taivahasta, huomasi hän kahvan kankahassa, hieroi silmiään ja tuumi silloin; "Eihän liene vanhan Väinön miekka!" Maahan kumartui ja sormin kulki kahvan kaunehia tunnustellen, tunsi Ilmarisen ihmemiekan, tunsi kirjat, tunsi kullat, helmet, myöskin Väinön vanhat taikamerkit.
Mutta kummissansa kansa kertyi äijän ympärille tiedustaen: "Miekan tunnetko ja mist' on tullut, kuink' on tänne päässyt päivän pilke?"
Silloin Virokannas päänsä nosti katseen ylvään yli kansan luoden: "Kalvan tunnen, tunnen kantajankin! Senpä muinen seppo Ilmarinen takoi Väinämölle, veljellensä, kun ol' Louhi valon maasta vienyt, saanut vuoren alle aurinkoisen, sillä Väinö Pohjan kansan kaasi, voitti yön ja päästi Suomen päivän."
Kysyi ihmetellen Suomen kansa:
"Kummia sa kuulut haastelevan!
Ken on Ilmarinen, ken on Väinö?
Kerro meille!" — "Jospa kertonenkin."
Virkkoi Virokannas Karjalainen: "Laulaisinpa, totta taitaisinpa, kun ois täällä joku joukossanne, joka löisi käden kättä vasten, mielen mieltä, kielen kieltä vasten, lähtäksemme laulun laajan teille, virren vienon vettä soutaaksemme."
Seisoi äänetönnä Suomen kansa, vaiti viipyi vanhat, nuoret. Vihdoin astui vaari sadan vuoden vanha toisten takaa horjuen ja lausui; "Taisin kuulla noita taatoltani joskus piimäsuuna pikkaraisna, vaan on ruostunut jo kielen lukko, kurkku kuivanut ja muisto mennyt; toki vielä toisen muistutellen jotain niistä ehkä tietää voisin."
Ja he istahtivat kankahalle, kannon päille, kalvan kahden puolin, löivät kädet vanhat kättä vasten, saumasivat sormet toisihinsa; Karjalainen sana-arkun aukas, Virokannas virsilippahansa, lauloi ilojansa entisiä, muinaisia onnen muistojansa, kertoi Suvantolan sankareista, kosijoista kuulun Pohjan neien, lauloi Väinämöisen voimatöistä, Sampo-matkasta ja Louhen maasta.
Hymyhuulin noita kansa kuuli niinkuin lapsi kehtolauluansa, jonk' on äidiltänsä kuullut kerran, mutta unhottanut maailmalla; nauroi nuoret Ahdin leikkilöille, Väinön lausehille vanhat nyökkäs, itki neiet nuoret Kullervoista, poiat surkutteli Ainon surmaa.
Vaan kun vielä lauloi ukkokallas, kuinka kaikk' ol' ennen toista täällä, kuinka toisin täällä touko kasvoi, toisin leivo lauloi, lehto tuoksui: kuinka ennen täällä suuret laulut raikui suusta suurten sankareiden, kuinka ennen täällä suuret miekat säihkyi säkeneitä suurten töiden, kuinka yksi, suuri Suomen manner kantoi yhtä suurta Suomen kansaa — silloin kansa kysyi kaihomielin: "Miksi ennen kaikk' ol' onnellista, miksi muinen kaikki kaunihimpaa?"