"Silloin paistoi päivä," vanhus virkkoi.
Ja hän lauloi, kuinka niemellänsä vapaa kansa kerran kynti, kylvi, mutta merten takaa vieras saapui tuoden rantamalle taimen oudon, taimestapa kasvoi jättitammi, jonka latva maasta päivän peitti.
Ukon kertomata kuunnellessa syttyi sydämissä aatos uusi, syttyi niinkuin kulo kankahalla: ensin hiljaa, ritisten se hiipi, piirsi matalana maata pitkin, kanervissa kiemuroiden kulki, kunnes löysi kuusen kunnahalta, kuusen korkean ja kukkalatvan, johon roihahti ja taivahille kauas kansan pyhän tahdon kantoi: "Taitettava onpi tammi suuri, kauhu kaadettava Suomenniemeni"
Kansan tahdon Väinämöinen kuuli ja hän riemastui, ja rinnassansa syttyi toivon säde kerran vielä päästä ahojansa astumahan, soutamahan suvannolta Suomen.
Ja hän lauloi uuden ilmapurren, emäpuuksi taivon kaaren taittoi, puutti pohjan ilman pieleksistä, päivän sätehistä laiat liitti, kokan kultas aamun purppuralla, illan kuutamolla keulan huoli — valmis lähtemähän ollaksensa, konsa kajahtaisi kutsu kansan.
1896.
Väinämöisen palaus.
"Oi, joutuos, Väinämö vanha,
luo kaihovan kansasi taas,
Nyt Suomessa suuri on juhla,
suvi armahin ympäri maas
jo paistavi päivyt meillä
ja päällä on taivas sees.
mut poissa on Pohjan sampo
ja vaiti on kantelees." —
Näin kansan huuto se kaikui
yli laaksojen, laineiden
ja pauhaten ilman patsaat
satakerroin kertasi sen:
"Oi, joutuos, Väinämö vanha,
sua vartovi kansas ja maas
on tarvis sampoa uutta
ja tarvis soittoa taas!"
Ja Väinämö kutsun kuuli
ja riemuiten rinnassaan
hän reilahan laivan laittoi
ja hattarahaljakkaan,
jo lykkäsi vesille venhon,
sen suuntasi Suomehen päin,
ja taivahan rannat jätti
ja pilvien palteet näin.