Ah, kantelo pitkien kaihojen, sinä aarteeni oma ja ainoo! Me kaksi, me kuulumme yhtehen, vaikk' kohtalot kuin mua vainoo. Me kuljemme kylästä kylähän, ohi kylien koirien räkyttäväin, ja keskellä raition raakuuden sävel soipa on jumalien.
Me kaksi, me tulemme metsästä, salon suuren me ilmaa tuomme, me laulamme nuoresta lemmestä ja lempemme kuvan me luomme, me luomme sen maailman tomusta niin kuin Jumala ihmisen Eedeniin, ja korvesta kohoitamme me sen kuin vaskisen käärmehen.
Te ystävät, joiden rinnassa kyyt yön pitkät pistää ja kalvaa, te, joita jäytävi sydämen syyt ja elämä harmaja halvaa, oi, helise heille, mun kantelein, oi, helise onnea haavehein ja unta silmihin unettomiin — mun silmäni, suljit sa niin.
Kas, ylläpä mustien murheiden on kaunihit taivaankaaret ja kaukana keskellä aaltojen on haaveiden höyhensaaret, ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy, ei hälle ne haavehet yölliset näy, vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin kuin äitinsä helmoihin.
Mitä siitä, jos valhetta onkin ne vaan ja kestä ei päivän terää! Uni totta on, siksi kuin valveutaan ja vaivat ne jällehen herää. Moni nukkui nuorikin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin: hän katsahti ympäri kummissaan ja uinahti — uudestaan.
Miks' ihmiset tahtovat, taistelevat ja koettavat korkealle? Kuin korsi he sentään katkeavat ja murtuvat murheen alle. Ois' lempeempi, lauhempi kuolevain vain hyviä olla ja hymytä vain ja katsoa katsehin kirkkain niin vain sielunsa syvyyksiin.
Näät unessa murheet ne unhottuu ja rauhaton rauhan saapi, näät unessa vankikin vapautuu, sen kahlehet katkeaapi, moni köyhä on rikas kuin kuningas maan, kevyt kantaa kruunu on ruhtinaan, ja kaikki, kaikki on veljiä vain — oi, onnea unelmain!
Oi, onnea uinua uudelleen nuo nuoruuden siintävät sillat, ja itkeä jällehen yksikseen yöt armaat ja kuutamo-illat; taas uskoa, että on aamu vaan, kaikk' että voi valjeta uudestaan, uus' leikki ja lempi ja laulu ja työ — uus' uhata myös sydän-yö!
Taas uskoa kaikuhun kanteleen, tulilippuhun pilvien linnan, punaruusuihin, lempehen puhtaaseen taas kahden puhtahan rinnan, taas uskoa itsensä rikkahaks' ja maailman suureks' ja avaraks' — ah, tiedä en auvoa armaampaa, kun nuorna sen uskoa saa!
Ei tiedä hän auvoa armaampaa, joka kaiken sen kadotti kerran, joka häkistä katseli maailmaa, näki siitä vain vaaksan verran, haki haavettaan, löys' elämää, löys' maailman markkinavilinää, näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden — niit' aikoja unhota en!