Älä kysele multa sa laaksoista maan! Ei olleet ne luodut mulle. Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan, voin laulaa ma laulun sulle kuin lauloin ma lapsen aikoihin — kas, lauluna helkkyy se helpommin ja kyynelet kuuluvat kantelehen; niit' ilmoita muuten ma en.
II.
Laulu metsästä.
Voin laulaa ma laulun yhden vaan: "Oli lahden rannalla talo, ja kauaksi yöhön kaameaan sen vilkkui ikkunan valo. Mut kaikista, kaikista kauimmaks' sen huonehen kuumotti valoa kaks,' miss' äiti se valvoi vuoteellaan ja vuotteli kuopustaan.
Tuli kuopus se kerran kotihin. Oli sammunut ikkunan valo. Oli autio huone se armahin, ja tyhjä, tyhj' oli talo. Mut kirkkomaall' oli kumpu uus, ja kummulla humisi koivu ja kuus ja kasvoi kukkaset tuttavat, emon ennen kastelemat.
Ja poika se matkasi maailmaan, ei vilkkunut ikkunan valo. Oli ympäri huojuvat hongat vaan ja synkkänä huokasi salo. Kävi yksin kulkea raskahaks', hän löysi kumppanin, löysi kaks', löys' myöskin maantien mahtavan, tien kullan ja kunnian.
Oli kylmät ne mieron nuotiot, ei vilkkunut ikkunan valo, Oli ympäri korvet autiot ja peikkoja vilisi salo. Ja tulilla öisillä kuulla sai niin paljon, niin paljon pahaa vain ja maailman markkinarähinää, vain harvoin ystävää.
Ja poika se erosi yksikseen, ei vilkkunut ikkunan valo. Mut oli kuin korpehen yölliseen ois' kohonnut pikkunen talo. Oli kuin hän katsellut kaukaa vaan ois' riemuja, murheita mustan maan ja elellyt pienessä töllissään, yön helmassa, yksinään.
Oli pimeä mökki se erakon, ei vilkkunut ikkunan valo. Oli kolkko se humina hongikon, kuin kuoloa saneli salo. Ei viihtynyt erakko tuvassaan, hän metsiä hiihti ja harhaili vaan, ja kylmä kylm' oli mökin lies — ja kylm' oli mökin mies.
Mut kerran kun palas hän töllilleen, kas, vilkkuvi ikkunan valo! Oli hongikko huolittu hopeiseen ja kullassa kulisi salo. Ja kun hän astahti mökkihin, oli permanto peitetty kukkihin, oli lämmin, lämmin nyt mökin lies — ja lämpeni mökin mies.