Ei yksin hän töllissä ollutkaan, siks' vilkkui ikkunan valo, siks' hongat kaikk' oli hopeissaan, pyhävaatteissa viita ja salo. Ei olleet ne kultia kunnian, ei helyjä mammonan, maailman, oli linnunlaulua sydämen — oli riemuja rakkauden.
Mökin lasilla lintunen lauleli Ja vilkkui ikkunan valo! Ja katso, katto se kohosi, ja mökistä suur' tulitalo. Kas, mökki laajeni maailmaks', maa itse aavaks' ja ihanaks', oli laulua täys' koko avaruus ja aurinko oli kuin uus'!
Se lauloi laulua kotoista, miten vilkkuvi ikkunan valo, vaikk' ympäri korpi on kaamea ja kuoloa sanovi salo. Se lemmen lämpöä lauleli, oman kodin se onnea ylisti, myös joulua kuusten ja kynttiläin, ja lapsien leikkiväin
Se lauloi pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon, joka kädelle toiselle tukena ois' ja pyyhkisi otsan ryppyjä pois, kun surut ne yölliset saapuvat tai aavehet kolkuttavat.
Mut laulu se muuttavi muotoaan,
yhä vilkkuvi ikkunan valo.
Mut erakko mökkiä kiertävi vaan,
jost' tullut suuri on talo.
Ne saapuvat, aavehet yölliset,
ne tunnon tuskat ja pimeydet,
ne pistot syyllisen sydämen —
ja ne pistävät syvällen.
Ja erakko tutkivi itseltään:
"Mulle vilkkuisko ikkunan valo?
Se ei mulle vilkkunut ennenkään.
Munko ois' tämä suuri talo?
Ei, ei, minun mökkini pieni on vain.
Tää lienevi linnoja unelmain!
Mill' oisin ma ansainnut, onneton,
"niin korkean auringon?"
Taas laulu se muuttavi muotoaan,
yhä vilkkuvi ikkunan valo.
Mut erakko metsiä hiihtää vaan
ja synkkänä huojuvi salo.
Hän yksin hiihtää ja harhailee,
hän kanssa peikkojen kamppaelee,
ja kanssa syömmensä syyllisen —
hän kamppaelee katuen.
Niin suurina surut ne saapuivat, mut vilkkuvi ikkunan valo! Mökin lasit on suuret ja valoisat ja tölli on suuri talo. Mik' ihme! Hän katsovi mökkiin päin, jumal'auta! hän aavehet voittaa näin saa rauhan ja uskoo ja riemuitsee — ja hän saapuvi mökilleen.
Taas laulu se muuttavi muotoaan, oli valhetta ikkunan valo! Oli härmää ne honkien hopeat vaan, taas synkkänä huojuvi salo. Mut erakko yksin hän vuoteellaan vain kattohon katsoo ja katsoo vaan, ja liettä kylmää hän koettelee ja hymyy ja hyräelee:
"Mitä siitä, jos minulle ilkkuvi vaan tuon ihanan ikkunan valo, jos kuuset ne kuurassa olikin vaan ja valhetta jos oli talo! Toi valhe voiton mun sydämehen. Siis uskon, siis uskon ma valheeseen, ja suljen jällehen silmät kiin' — taas onneni näen mä niin."