Ja laulu se muuttavi muotoaan, kas, vilkkuvi ikkunan valo, taas hongat kaikk' ovat hopeissaan ja kullassa kuultaa salo. Taas katto kaartuvi taivaihin, mökin permanto peittyy kukkihin, taas lämmin, lammin on mökin lies — ja lammin on mökin mies.
Hän uneksii pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon. Hän uskoo ja toivoo ja uinuvi vain, ja kiittävi onnea unelmain, kun surut ne yölliset saapuvat tai aavehet kolkuttavat.
Ja näin hän kiittävi onneaan:
"Oi, vilkkuos ikkunan valo!
Mitä siitä, jos pieni on mökkini vaan,
kun mulle se suuri on talo!
Mitä siitä, jos lieteni kylmä on,
kun mulle se antavi auringon,
ja muut jos ei lintua kuulekaan,
kun mulle se laulavi vaan!"
Hän istuu ja hymyy ja hyräilee,
yhä vilkkuvi valkeen valo.
Mika lie, joka kaukaa humisee?
Vai onko se vaan sinisalo?
Vai onko mökkiä ollenkaan?
Ja onko mökissä istujaa?
Ja onko valhekin olematon?
Ken varma on, vastatkohon!
III.
Aurinkolaulu.
Näin lauloin ma kuolleelle äidillein ja äiti mun ymmärsi heti. Hän painoi suukkosen otsallein ja sylihinsä mun veti: "Ken uskovi toteen, ken unelmaan, viis siitä, kun täysin sa uskot vaan, sun uskos' se suurin on totuutes' — usko, poikani, unehes'!"
Miten mielelläin, niin mielelläin hänen luoksensa jäänyt oisin luo Tuonen virtojen viileäin, mut kohtalot päätti toisin. Vielä kerran viimeisen viittasi hän kuin hän vain viitata tiesi; taas seisoin ma rannalla elämän, mut nyt olin toinen miesi.
Nyt tulkaa, te murheet ja vastukset niin saatte te kokea muuta! Nyt raudasta mulla on jänteret, nyt luuni on yhtä luuta. Kas, Apolloa, joka hymyilee, sitä voita ei Olympo jumalineen, ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon; hymyn voima on voittamaton.
Meri pauhaa ja ukkonen jylisee — Apollo saapuu ja hymyy. Ja katso! Ukkonen vaikenee, tuul' laantuu, lainehet lymyy. Hän hymyllä maailman hallitsee, hän laululla valtansa vallitsee, ja laulunsa korkea, lempeä on; lemmen voima on voittamaton.