Kun aavehet mieltäni ahdistaa, niin lemmi! ja aavehet haihtuu. Kun murheet sun sielusi mustaks' saa, niin lemmi! ja iloks' ne vaihtuu. Ja jos sua häpäisee vihamies, niin lemmellä katko sen kannan ies, ja katso, hän kasvonsa kääntää pois kuin itse hän hävennyt ois'.
Kuka taitavi lempeä vastustaa? Ketä voita ei lemmen kieli? Sitä kuulee taivas ja kuulee maa ja ilma ja ihmismieli. Kas, povet se aukovi paatuneet, se rungot nostavi maatuneet, taas kutovi lehtihin, kukkasiin ja uusihin unelmiin.
Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvää rinnassa jokaisen, vaikk' aina ei esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä: miss' ihmiset tuntevat tuntehin, liki liikkuvi Jumalakin.
Oi, antaos, Herra, sa auringon, mulle armosi kultaiset kielet, niin soittaisin laulua sovinnon, ett' yhtehen sais' eri mielet. Ei tuomita voi, ken ymmärtää. Sävel selvittää, mikä salahan jää, näin ihmiset toistansa lähemmä vie sen kautta vie jumalan tie.
Oi, onnellinen, joka herättää noin voimia hyviä voisi! Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi! Miks' emme me yhdessä käydä vois'? Jos murtuis' yks', muut tukena ois'. Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa. Tääll' on toki tilaa kaikilleni on ketoja auran kääntää, on lehtoja laulella neitojen ja saloja sulhojen vääntää. Kas, lempi maailman levittää! Oi, ihmiset, toistanne lempikää ja laivahan ääriä tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa. Niin pienet, pienet on piirit maan, mut taivas on suuri ja laaja, kupu jumalten kuultava korkeuttaan, pyhä kirkkaus tähtistä aja: yks' vaan on taivas, yks' jumala vaan, on jokaisella se sielussaan, ja taivas on rauha täytetyn työn; se estävi aavehet yön.
Sun mieles' jos kaäntyvi murheisaks' elon pitkillä pientaroilla, niin aitaa sarka ja aitaa kaks' ja onnes' sa löydät noilla. Ja kohtalos' kuinka se muuttuukin, käy elosi päivään tai pilvihin, niin yksi, yksi on varma ain': työn onni on oikea vain.
Oi, kaikuos, kantelo, kautta maan, soi, soittoni, kodasta kotaan, niin mökkiin kuin linnahan ruhtinaan, kaikk' kutsuen suurehen sotaan! Oi, kaikuos kauniisti, kantelein, oi, helise hellästi, sydämein, nyt sykkiös kerrankin päivähän päin työn onnea ylistäin!
Se talo, min portilla kilpi on: "Tässä talossa tehdään työtä," se talo on pyhä ja pelvoton ja pelkää ei se yötä. Työs olkoon suurta tai pientä vaan, kun vain se tähtää suurempaan, ja kun sitä palkan et tähden tee, se arvonsa ansaitsee.