Työ raatajan riemulla palkitsee ja tekijän terveydellä, työ himoja huonoja hillitsee myös syyttömän sydämellä. Oi, rauhaa päätetyn päivätyön! Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön, ja nuorena, vankkana nousevi hän taas uutehen päivähän.
Ah, antaos, Herra, sa armas sää, kun raatajan ilta raukee! Hyvät enkelit, kauniisti hymyilkää, kun työmiehen hauta aukee! Ah, nouskosi kirkasna päivyt uus', kun loppuvi raatajan rauhattomuus ja päättyvi pitkä päivätyö! Herra, valkaise vaivamme yö!
On monta uskoa päällä maan ja toinen toista kiittää, mut laulajalla yks' usko on vaan, elin-ijäksi hälle se riittää: min verran meissä on lempeä, sen verran meissä on iäistä, sen verran meistä myös jäljelle jää, kun päättyvi päivä tää.
Ja yhden ma varman tiedän sen, kun löydy ei tietä mistään: on työtä tehtävä jokaisen, puu tutaan hedelmistään. Se usko, mi sitä ei opeta, sitä uskoa täällä ei tarvita, se on uskoa usmien, haamujen, ei uskoa ihmisten.
Kuka tietävi, mistä me tulemme ja missä on matkamme määrä? Hyvä, että me sitäkin tutkimme, ei tutkimus ole väärä. Mut yhden me tiedämme varmaan vaan me kuljemme kumpuja mustan maan, ja täällä meidän on eläminen, miten taidamme parhaiten.
Me olemme kaikki nyt laivalla ja kynnämme suurta merta. Me synnyimme tänne vaivalla ja vaivalla kuolemme kerta. Mut se mikä niiden on välillä, se olkohon lämpöä, lempeä. Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks, käy kulkukin helpommaks.
Mut emmehän yössä vain astukaan, myös aamussa astelemme. Vaikk' kuljemme kumpuja mustan maan, niin maassa tok' kiinni emme. Tääll' onhan niin paljon muutakin kuin multaa, on kaunista, kultaakin, kun elämän ääriltä etsimme vain tai kuiluista kuolevain.
Tai katsokaa, miten lainehet ikikauniisti rantoja kaulaa! Tai kuunnelkaa, miten lintuset ikilempeesti lehdossa laulaa! Tai ootteko nähnehet illan kuun ja kuullehet kuisketta metsänpuun, min ylitse valkeat hattarat suvitaivaalla vaeltavat?
Tai ootteko koskaan te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan.
Sinikellot tokko ne keinuivat?
Lepinkäiset tokko ne leijuivat?
Ne tuoksuiko kukkaset tuhannet? —
Sitä hetkeä, tuoksua unhota et.
Tai ootteko mennehet milloinkaan te aamulla järven rantaan, kun aurinko noussut on aalloistaan ja paistanut valkosantaan? Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin? Sumun keskeltä nousiko seijastuin sadun saaret, niemet ne terheniset? — Sitä utua unhota et.