Älä murehdi turhia, äitini mun, me tullaan, tullaanhan kyllä, me tulemme poskin niin lämpimin, meill' onhan villaista yllä, ja jos kylmäksi jää sormi yks' tai tää, sun suukkosi kyllä sen lämmittää.
Me hiihdämme alta ikkunan,
me katsomme salaa sisään:
Isä pitkää piippua polttelee,
emo takkahan halkoja lisää.
Hei, hip hip huraa!
kaikk' kerrassaan!
Ovi auki ja äidin helmahan vaan.
Ja kuusien varjot ne tummentuu, Tuul' hiljaa heittävi lunta. Joko kotihin korpien hiihtäjä sai vai ollutko lie vain unta? Uni tuskat vie. Päivä loppunut lie ja loppunut yksin hiihtäjän tie.
II.
Tellervo.
Ken siellä? Ken metsässä huhuilee? Kuka viidakon oksilla vilkkaa? Ken heittävi huntua valkeaa ja puuhun piirtävi pilkkaa? Se Tellervo on, tytär hongikon, opas metsien vieno ja vallaton.
Hän saapuvi, hämärän iMpeni mun, luo sen, joka vaipui varhain, hän tarttuvi kätehen tarmottoman, hänet ohjaten ohitse harhain. Hän hymyilee ja hän lymyilee ja hän kuusikon lehviltä kuiskailee:
"Mitä mietit sa poikanen poloinen, kun korpehen yöpyä aiot? Ei vastahan Pohjolan pakkasta teho laulajan tieot, ei taiot. Mut tulkosi näin minun jäljissäin, niin menemme Metsolan linnoja päin."
Kas, Mielikki, metsien muori, on minun äitini kultainen, kallis. Ei koskaan hän laulajan uupunehen näin hangelle uinua sallis'. Näet lempeä on emo hongikon ja lempeä honkien tytärkin on.
Ja vaikka sa et mua tunnekaan, sun tunsin jo kauvan, kauvan. Kun hiljaa sa hyrisit hiihtäissäs', minä seurasin sompoa sauvan. Ja hiljaa vain vaikka laulelit ain, minä kuulin ja riemusin rinnassain.