Sua eivät ihmiset kuullehet,
mut metsä, metsä sun kuuli.
Minä laulua lemmin ja laulajaa
ja mulla on lämmin huuli.
Se suukkosen saa,
joka saavuttaa.
Tulet Metsolan tuolla jo pilkoittaa.
Ja Tellervo huntua huiskuttaa
ja laulaja kutsun kuulee.
Hän sauvahan tarttuu ja tavoittaa,
tytön kiini jo saaneensa luulee:
Suo suudelmasi
Mut kaukana, kas,
taas tyttö on petturi, peijakas.
Hän huntua heittää ja häilähtää, hän vierii ja väijyy ja väikkyy, hän milloin vierellä virnakoi. taas milloin loitolla läikkyy. Näet veitikka on tytär hongikon ja tanssi on luontoa Tellervon.
III.
Itku pitkästä ilosta.
"Oi, Tellervo viekas ja vienoinen, mihin poikasen polosen veitkään, miks' piirtelit syömeeni pilkkojas' ja sen hurmaten hulluksi teitkään! sua vihaa en, sua soimaa en, mut tee minut järkihin jällehen.
Oi, Tellervo huima ja huoleton, en ole ma leikkihin luotu, ei minulle kaunojen karkeloon Lipon tiukkahan suksia suotu, minut luotihin vaan pojaks' erämaan ja Hiisien hirviä ajelemaan.
En luotu ma vaan huvihiihtäjäks', en käymähän saloa samaa, minut luotihin uria uurtamaan ja oksia osoittamaan. En viipyä saa pois vuorien taa käy tieni, miss' yhtyvi taivas ja maa.
Ma olen sua pettänyt onneton; ja pettänyt kauvan liika: minä olen vain ihminen syntinen, sinä metsien sinipiika. Mua lemmi et. Siis kahlehet nämä katkaise kaunihit, utuiset!
Kas, sun on jalkasi keveä ja sulla on mieli nuori, mut mulla on murhe sydämessäin ja harteilla harmaja vuori. Sinä semmoinen, minä tämmöinen — mitä leikistä meidän molempien!