Sa näethän, ett' olen orjasi —
mitä vaadit sa enempi multa?
Ei mull' ole kultia, hopeita.
Oli ylpeys köyhän kulta.
Sen saithan sa jo.
Oi, Tellervo,
et kovempi liene kuin kohtalo!
Minut kohtalo korpehen tuomitsi ja synkkä on sydämen yöni, mut latuja uusia laulella kylän kansalle kaunis on työni. Ja hankihin jos vaivunkin, niin kuolen ma miehenä kuitenkin.
Näet meihin pannut on muutamiin Isä-Jumala semmoisen vaivan, me ettemme tyydy tomuhun, vaan tahdomme ilmaa taivaan, ja lennämme vaan ja laulamme vaan — ja laulajoiks' meitä sanotaan.
Ei leimua meille ne liedet maan, ei vilku ne ikkunan valot, meille tuikkivat taivahan tähdet vaan ja pilkkuvat pilvien talot. ja kuun polut vain yli kunnahain — oi, kauniit on kartanot laulajain!
Olen kyllin jo lyönyt mä leikkiä.
Niin pitkä on taival mulla.
Mun täytyvi kärsiä, taistella.
Oi, suothan mun kotihin tulla!
Siis hyvästi jää!
Yö yllättää.
Taas yksin-hiihtäjä hiihtämään!"
Näin lauleli hiihtäjä hiljakseen,
käden hyvästiksi hän tarjos'.
Mut Tellervo itkuhun purskahti
ja hän kädellä silmänsä varjos'.
Yö hiljainen,
Humu honkien.
Ja laulaja lauleli jällehen.
IV.
Kuoleman kannel.
Mut jos mua tyttö sä rakastat, niin vie minut Metsolaasi! Me heitämme maailman herjan tään ja etsimme elomaasi, ja minä olen sun ja sinä olet mun ja me elämme onnea unhotetun.
Me tahdomme kaiken sen unhottaa, mikä maailmassa on väärää, mikä sydämet sykkivät erottaa ja ihmisten onnen määrää, mik' on likaista mik' on lokaista sekä orjantappura-okaista.