Kas, siinähän Tellervo vienosuu jo tuopilla oltta kantaa: "Oi, juo'os mun veioni väsynyt, olut Metsolan onnea antaa." Minä oltta join, hän katseen loi, — ja niin hän oli minun morsioin.
Ja niinpä jäin minä metsähän ja mull' oli metsän mieli. Mitä kaikkea siellä mä nähdä sain. sitä kertoa ei voi kieli. Minä kerron vaan, miten Metsolaan, minä tulin ja kuinka taas maailmaan.
VI.
Tähdet.
En tiedä, kauanko elellyt lien, minä Metsolan mesimailla. Mut syntyi hiuka mun sydämessäin kuin öisin ma jotakin vailla. Meni päivä, kaks', yhä kummemmaks' kävi pääni ja mieleni tummemmaks'.
Minä astuin Tapion etehen ja lausuin: "Tee mulle sukset! Mun mieleni palaa kotihin, ovat ahtahat linnasi ukset. Mut tyttöni vien minä päähän tien, vaikka tielle sille ma vaipuva lien!"
Teki Tapio sukset ja varoitti: "Toki poikani matkalla muista, kun ilta alkavi hämärtää, maja laittele laakson puista niin tiivis ain', ett' taivahain ei tähtöset lävitse tuikkine vain!"
Se Tapio peijakas puijasi!
Tuon huomasin sitten vasta.
Mut kanssa kaunihin Tellervon
me läksimme Metsolasta.
Yöks' tehtihin
maja tiivis niin
ja majassa makeesti nukuttiin.
Ja nukuttu ois' kai vieläkin, jos ei olis' erhe tullut: Tein kerran ma majani kiireessä, joka ei niin tiivis ollut. Kun heräsin, ma säikähdin, — yö yll' oli tähdin tuhansin.
Ei kenkään voi sitä aavistaa, mitä tähdet ne pienet haastaa, kun niitä ääneti katselee mies yksin miettivä maasta. Mua itketti, mua hävetti — ja sitten mua myös suututti.