Mut laiva jos purppurapurjein
yli aaltojen ylpeilee,
kun rungossa pillat piilee,
rikos ruorissa riemuitsee,
min kannella karkelo käypi,
ilo, soitanto sortajain,
mut ruuma on orjia täynnä
ja itkua, vaivaa vain —
niin silloin Ahtolan impi
se astuvi linnastaan,
sen seiniltä soihdut tempaa
ja tarttuvi valtikkaan,
yö-synkäksi taivahan saartaa,
vihan vaahtohon vellovi veen,
ja sortajan haahden hautaa
hän pauhulla pauanteen.
Mut muutoin aaltojen alla
hän yksin istuvi vaan
ja silmänsä suuret hän tunkee
meren kuilujen maailmaan,
kuhun kurjan kuolevan silmä
ei konsana nähdä voi,
mut kaikuja kummia josta
pyhähetkinä joskus soi.
Runon raikuvan korallilinna
ajan aaltojen alla on,
on helmistä ihmishengen
siell' istuin morsion,
min otsalla aattehen kruunu
kuun loistolla kuumottaa,
mut valtikka hällä on tunteen
merenkultaa kuultavaa …
1896
Metsätorpparin laulu.
Pois kirkolta ma muutin korpehen, pois pienen metsälammen rannallen, ja talon tahdoin sinne rakentaa, mut omin voimin, ilman auttajaa.
En kylää kutsunut ma taikoihin,
en käynyt luona papin, lukkarin
ma päivätöitä heiltä kerjäten
ja kauppamiestä miellytellyt en.
Vaan itse kaasin, veistin honkapuut
ja hankin sammaleet ja tarpeet muut
ja kesän kirvestä kun heilutin,
niin valmis syksyll' oli mökkikin.
Nyt etähällä metsätorpassain
ma yksin erakkona elän vain,
en kylän karkeloiss', en häissä käy,
ja vierasta ei torpan tiellä näy.