Nain kevät-unelmoita urpupuun ja lemmen haavehia hangen alta lie nääkin nuoret laulut maaliskuun, kun vast' on aavistettu kevään valta.
1896
Laulujen linna.
On uljahin korallilinna
meren pohjalla myrskyisen
runon raikuva valta-istuin
sen keskellä kultainen,
pyhä istuimella on impi,
ei impiä inhan maan,
ja loitos loistavi kruunu
hänen tummilla kutreillaan
Ikikirkas on kimmel siellä,
salit hohtaen huikaisee,
sadat soihdut seinillä räiskyy,
tuhat tuohusta leimuelee,
ja tuuli kun joskus tyyntyy
ja taivas seijastuu,
niin kaunihit kangastukset
veen kalvohon heijastuu.
Meren pinnalla myrskyt mylvii,
rajutuuletkin tuivertaa,
Vesi-Hiitolan vyöryvät vuoret
ne nousta ja vaipua saa,
mut tyyntä on aaltojen alla,
kuhun tuul' ei tunkea voi,
vain vienona viestinä sinne
humu ulapan aaltojen soi.
Ja luovien haahdet ne halkoo
meren pintaa meuruavaa,
vene taivahan rannasta nousee
ja vaipuvi taas sen taa,
eri lippujen alla ne kulkee,
eri matkan on määrä ja tie,
mut tuuli ne vihdoin kaikki
taa taivahan rannan vie.
Ei haaksien onnesta huoli
meren vaahtoisen valtiatar,
merimiesten pyyntöjä kuule
ei linnan haltiatar,
hän aaltojen kulkea antaa,
miten tahtovi taivas vaan,
ja haahtien hautahan syöstä
meren kuiluja kulkemaan.
Mut joskus pursi kun pieni
on joutunut myrskyhyn,
jolt' aalto on airon saanut,
mela hukkunut hyrskyhvn,
ja rikki on purren ruori
ja venhoa viimat vie,
mi lahtien lainehille
vain luotukin varmaan lie —
niin silloin Ahtolan impi
se astuvi linnastaan,
pian ulapan ympäri purren
hän peittävi kutreillaan,
jo laantuvat raivot laineen,
jo vienoina viimat soi,
ja korjata haapion hauraan
merenkulkija koito voi.