Varkaan lailla hiivin hiljaa, ihmisiä karttelen, kuljen seinän vierustoita, keskitietä tohdi en.
Kädessäni käärön kannan,
sitä hellin povellain,
ettei multa aarrettani
viedä vieras saisi vain.
Kaupungista päästyäni
metsätielle poikkean,
sama mulle, minne kuljen —
alle hongan istahdan.
Siinä vasta murhevirrat, itkut ilmi pulppuaa: kädessäni kannan koito äidin kuolinsanomaa.
1896
Maaliskuulla.
On raitis aamu, palmusunnuntai, ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta, mut kylmä tuntu on sen tuoksullai — on vielä talvi, viel on hallan valta.
Jo kirkkahana aaltoo avaruus,
jo päivyt paistavi, jo hohtaa hanki,
vaan kaikkialla viel' on hiljaisuus
ja taivas valju on ja maa on vanki.
Niin luonto nukkuu kuni lapsonen,
mi onnen untaan uinuu herttahinta,
ja tuskin kuulee hengitystä sen,
on otsa puhdas sekä tyyni rinta.
Ei vielä leivon suvilaulut soi,
ei virrat vuolaat syöksy kuohumalla,
mut keväästä jo urvut unelmoi
ja kesä haaveksii jo hangen alla.