Pah, eihän se ollut hänen nais-ihanteensa! Hänen ihanteensa oli sirompi, henkevämpi, aineettomampi.
Signe oli kerran vastannut sitä. Olisi vieläkin vastannut sitä, ellei…
»Ellei mitä?» kysyi kärkkäästi tuo päälletunkeva äijän-ääni.
»Ellei hän pitäisi minua pilkkanaan», täytyi Johanneksen hänelle huoaten tunnustaa.
»Pilkkanaan? Sinua? Kuinka se on mahdollista?» usutti toinen.
»Niin se kuitenkin on. Hän on juuri muutamia tunteja sitten sen minulle jälleen päivänselvästi osoittanut.»
»Sinä erehdyt! Mitä hän teki sinulle?»
»Hän nauroi.»
Johannes pysähtyi peilin eteen. Rypisti kulmansa ja tuijotti tuimasti silmiin itseään.
»Naiset nauravat aina», lohdutti ukko. »Ota hänet, valloita hänet! Hän nauroi vain sinun omaa avuttomuuttasi.»