Arvasinhan minä, ajatteli Johannes. Joku perhehuoli? Joku pikkutytön murhe? Voihan sellaiseenkin olla hauska tutustua työn lomassa.
Hän nousi. Olikin tullut hämärä jo aivan hänen huomaamattaan. Jälleen hän oli istunut ja tuuminut turhuuksia.
Hän viittasi ystävällisesti nojatuoliin.
—Trudchen on hyvä ja istuu, sanoi hän.
Ei ollut tavallista, että Trudchen yksin kävi Johanneksen kamarissa. Äiti hoiteli kaikki jokapäiväiset askareet. Jos Trudchen joskus sinne tuli, hän tuli vain äitinsä liepeissä.
Tyttö istui koneellisesti.
Johannes katsoi häneen, sytytti sikarin ja istui sohvankulmaan. Veti pari haikua ja katsoi jälleen kysyvästi häneen.
—Kas niin, hän sanoi. Olen valmis kuuntelemaan.
Tyttö ei vieläkään sanonut mitään. Istui vain alasluoduin silmäripsin.
Kun Johannes kumartui häntä tarkemmin katsomaan, hän huomasi, että
Trudchen itki.
—Kas niin, kas niin, hän sanoi, tyttöä hiljaa kädelle taputtaen. Ei pidä itkeä. Ei pilata kauniita silmiään…