Trudchen itki valtoinaan. Hän tarttui Johanneksen käteen, puristi kovasti sitä ja vei, ennen kuin toinen ehti estää, sen huulilleen.
Johannes tempasi kätensä pois nopeasti.
—Trudchen! hän sanoi ankarasti. Mitä tämä on?
Tyttö ei vastannut, vaan kätki kasvonsa käsillään. Syöksyi sitten äkkiä hänen jalkoihinsa ja huusi:
—Minä en tiedä, mitä minä teen! Minä en tiedä, mitä minä teen!
Johanneksen oli nyt aika laskea pois sikarinsa.
Hän koetti kohottaa tyttöä ylös, mutta hän ei voinut. Hänen täytyi päinvastoin vetää hänet luokseen ja kannattaa käsistä häntä, jos mieli estää häntä lattialle pitkin pituuttaan kaatumasta. Ja niin tuli Trudchenin pää lepäämään hänen polvillaan.
Tyttö itki hervottomana. Kun Johannes koetti jotakin puhua hänelle ja häntä tyynnyttää, hän sai vain vastaukseksi itkunhyrskeiden lomasta:
—Minun on niin vaikea olla! Minun on niin vaikea!
Johannes ei tiennyt, mitä tehdä hänelle.