Mutta tytöt olivat tehneet laskelmansa Oikarisen tahtoa kuulustelematta.
—En mie näitä tässä jaksa kauan pitää, hän virkahti äkkiä ja lykkäsi tytöt polviltaan. Ota sie, Muttila! Mie tahdon juoda kanss' vähän pommeria.
Tytöt osoittivat suurta tyytymättömyyttä, mutta alistuivat kohtaloonsa.
Pitivät nähtävästi sen jonakin ohimenevänä oikkuna sedältä.
—Mie olen saanut näistä tarpeeni, kääntyi Oikarinen Johanneksen puoleen puhumaan. Kippis! Mitenkä se oli? Eikö me oltu ennen veljet tohtorin kanssa?
—Ollaan vieläkin, hymyili Johannes.
—Sitähän miekin! Kun ei ole tavattu niin pitkiin aikoihin ja kun siusta on tällä välin niin kuuluisa mies tullut…
—Jaa, kuinka kuuluisa? kysyi Johannes.
—Edusmies ja muuta. Mutta anna sie palttua sille sosialismille! Vaikka voi se olla ahvääriä sekin, lisäsi hän sitten tuttavallisella, keskinäisellä ymmärryksellä.
—Huonoa ahvääriä, väitti Johannes.
—Ka, tietysti, myönsi Oikarinen. Mut sen selästä voi hypätä paremman ahväärin selkään. Etkö hypännekin? lisäsi hän, jälleen silmiään hyväntahtoisesti siristäen.