Mutta tuo toinen! Tuo ajatteli nähtävästi liiankin paljon. Jumala ties minkä verkon hän oli tästä kutonut jo?
Heti kun jälkiruoka oli syöty, nousi vapaaherra.
—Anteeksi, sanoi hän, pistäydyn hetkiseksi hotellin kirjoitushuoneesen. Tulen pian takaisin. Te voitte varsin hyvin jäädä tänne kahvia juomaan.
Ja hän selitti hymyillen Johannekselle, että hänen täytyi päättää artikkelinsa, jos sen mieli ehtiä vielä tämän illan postiin. Johanneksen taas oli luvattava, ettei hän poistuisi sillä aikaa.
—Isä, odota, minä tulen mukaan, virkahti Signe. Sillä nyt on minulla kirje kirjoitettava.
Viimeiset sanat hän lausui erikoisella äänenpainolla Johannekseen ja Ireneen päin ikäänkuin hän olisi tahtonut vartavasten muistuttaa heitä tuosta illasta, jolloin Irene oli saman syyn takia jättänyt heidät kahden kesken.
Tämä oli Johannekselle jo liikaa.
—Anteeksi, sanoi hän, nousten nopeasti pöydästä ja Signen jälkeen kiirehtien. Neiti, te unohditte jotakin.
—Mitä?
—Tämän, sanoi Johannes ja ojensi pienen paperipalasen hänelle.