Se oli sama, jolle Signe tuolla edellisellä kerralla oli kirjoittanut, ettei Johannes tulisi kauppojaan katumaan, jos hän jäisi heidän seuraansa. Johannes oli kätkenyt sen taskuunsa ja nyt äkkiä muistanut sen.
—Kiitos, sanoi Signe ja otti paperin. Se lupaus oli tehty hyvässä tarkoituksessa.
He seisoivat keskellä käytävää ja katsoivat suoraan silmiin toisiansa.
Ihmisiä tuli ja meni. Viinurit lensivät, musiikki pauhasi, ihmis-äänet sorisivat, veitset ja kahvelit kilisivät heidän ympärillään.
Johannes ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän katsoi vain noiden kahden silmän tummaan salaisuuteen, jonka hän tahtoi nyt, juuri nyt, tässä tuokiossa, hurjasti ja väkivaltaisesti selvittää.
—Niin, sanoi hän hitaasti ja katkerasti. Te saitte seikkailunne. Mutta minä? Mitä minä sain?
—Hänet, sanoi Signe, viitaten päällään sinne päin, missä Irene istui.
Mutta menkää! Hän odottaa. Enemmän toiste.
—Milloin?
—Sitten, sitten … Sitten kun te olette kosinut häntä.
Signe sanoi viimeiset sanat hätäisellä, pistävällä äänenpainolla, joka katkaisi Johanneksen viimeisenkin järjenjuoksun.