Hän tarttui Signeä kädestä kiinni ja sopersi:
—Mitä te sanotte? Mitä te tarkoitatte…?
Signe melkein tempasi kätensä pois. Hänen silmänsä leimahtivat ja hänen äänensä helähti kuin teräsjousi, kun hän sanoi:
—Menkää! Sillä häntä te rakastatte ettekä minua. Luuletteko, etten minä ole ensi hetkestä nähnyt sitä?
Samassa livahti hän kuin sisilisko ulos samasta ovesta, josta hänen isänsä juuri oli mennyt.
Hän oli hyvin ampunut vasamansa.
Johannes palasi horjuvin polvin paikalleen. Nyt hän vasta olikin sisällisessä sekasorrossa. Nyt vasta kiehui ja kihisi hänen aivoissaan.
Ehkä Signe oli hyvinkin oikeassa? Mutta silloinhan hän, Johannes, vasta olikin oikea tomppeli, joka ei tuntenut edes sen vertaa itseään, että olisi tiennyt, ketä hän rakasti oikein!
Taikka oli Signe väärässä? Mutta uskoiko hän itse todellakin, mitä hän oli sanonut? Vai oliko hän lingonnut nuo sanat vain päästäkseen Johanneksesta ja katkaistakseen kaikki viimeisetkin langat heidän väliltään.
Irene ei näyttänyt mitään huomanneen.