—Te annoitte jonkun paperin hänelle? kysyi hän tyynesti, hymyillen kirkasta, peilailevaa hymyään.
—Niin, vastasi Johannes hajamielisesti. Se oli vain eräs vanha velkasitoumus.
—Entisiltä ajoilta? kysyi Irene vielä, luoden pitkän, veitikkamaisen katseen häneen.
—Niin, entisiltä ajoilta. Se oli jo molemmin puolin suoritettu.
Johannes tunsi jälleen Irenen pitkän, hyväilevän katseen kiertävän kulmiaan kuin siunauksen.
Mitä tämä oli oikeastaan? ajatteli hän.
Kertoihan tuo katse rakkautta? Tulkitsihan tuo ilme lämmintä, ääretöntä antautumusta, joka herpaisi hänen sielunsa ja kietoi kuin pumpuliin koko hänen olentonsa?
Vai eikö hän enää tiennyt mitään, ymmärtänyt mitään? Täytyihän tuon olla rakkautta! Vai oliko hänkin jo kuin Niniven lapsi, joka ei osannut enää oikeata kättä vasemmasta erottaa?
Hän koetti tyyntyä. Joi kahvikuppinsa, sytytti sikarin, nojasi päänsä käden varaan ja katsoi vakavasti Ireneen.
—Ettekö tahtoisi olla hyvä, sanoi hän sitten aivan kiltisti, ja kertoa sanasta sanaan, mitä serkkunne on puhunut teille?