Kenties oli Signe silloin huomannut hänestä jotakin? Kenties oli hänen katseensa, kenties kasvonilmeensä juorunnut jotakin?
Mutta silloinhan oli Signe paljon hienompi psykologi kuin hän itse. Ja silloinhan Signe ei tietysti ollut uskonut sanaakaan siitä, mitä Johannes oli hänelle sittemmin kahdenkesken sanonut.
Taikka ehkä hän oli uskonut jotakin? Ehkä senverran, että Johannes joskus ennen-aikaan, kymmenen vuotta sitten, oli häntä rakastanut? Mutta jos hän ei ollut uskonut, että Johannes enää rakasti häntä, kuinka hän oli mahtanut sitten tämän uuden, valtavan tunnepurkauksen itselleen selittää?
Ja kuinka tuolle toiselle? Ja kuinka oli tuo toinen sen selittänyt itselleen?
Johannes otti kynän ajatuksissaan ja kirjoitti samalle paperille, heti
Irenen sanojen alle:
»Ja jos teidän serkkunne olisi puhunut totta? Mitä te siihen sanoisitte?»
Irene luki, hymyili ja kirjoitti vastaukseksi:
»En minä mitään sanoisi. Minä tunnen vain.»
—Ja mitä te tunnette? kysyi Johannes äkkiä, keskeyttäen kirjoitusleikin. Te pidätte tietysti minua äärettömän naivina ja naurettavana olentona?
—Tuskin, vastasi Irene, hymyillen omituisesti, salaperäisesti ja ikäänkuin sisäänpäin.