Johannes koetti puhua tahallaan niin, että hänen emäntänsä voisi ottaa osaa keskusteluun. Ahkeruus oli nykyaikaisen berliniläisen päähyveitä. Kun siitä langasta veti, rakentui heti keskinäinen ymmärrys hänen ja heidän välille.
Niinpä nytkin. Emäntä puhkesi puhumaan.
—Ahkera oli minunkin mieheni, kertoi hän. Työ ja koti, oli minun mieheni tapa sanoa, ne ovat kuitenkin ihmisen suurin ilo maailmassa.
—Eipä sitä muutakaan iloa, myönsi Johannes.
—Tohtorin pitäisi myös mennä naimisiin.
Emäntä näytti sen sanovan aivan vilpittömästi. Mutta Johannes epäili tuon takana piilevän jälleen jonkun kätketyn naittamistarkoituksen.
—Niinkö? virkahti hän vain sentähden varovasti. Luuleeko rouva, että se sopisi minulle?
—Mikä sitten?
—Avioliitto.
Emäntä katsoi häneen kummastuneena.