Johannes tunsi jälleen povensa pohjasta kumpuavan tuon kumean vihan riistäjäluokkaa vastaan. Tuon perivaiston, joka oli hänen tahtonsa teräsjousi ja hänen sisäisen itsenäisyytensä elinehto.
Ja samalla oli kaikki epämääräinen, kaikki hetkellinen uneksunta ja haaveharhailu hänestä kuin pois puhallettu.
Miksi hän tässä istui? Eihän hänen paikkansa ollut täällä. Hänenhän piti tehdä työtä, paljon työtä. Oliko hänellä aikaa ruveta suomalaisen yläluokan tytärten seikkailuja opastelemaan?
Hän katsoi kelloaan. Signe huomasi sen.
—Teillä on kiire? hän kysyi hiukan pisteliäästi.
—Niin, anteeksi, sanoi Johannes. Minä en tiennyt varata enemmän aikaa itselleni.
—Sepä ikävää, virkahti Signe nyreästi. Me istuimme niin hauskasti tässä. Joku kohtaus?
—Niin, minulla on kohtaus.
—Naisten kanssa?
—Oikein arvattu, naisten kanssa, hymyili Johannes.