Hän muisti, että hänhän todellakin oli luvannut tänä iltana istua ulkona saksalaisen emäntänsä ja tämän tyttären kera.
Tuo lupaus harmitti häntä nyt jonkun verran.
Hän oli jo saanut aivan tarpeeksi seuranpidosta. Mutta olihan se täytettävä. Ellei hän ehkä kuitenkin vielä voisi keksiä jotakin tekosyytä, jolla siirtää se toistaiseksi?
Kaikissa tapauksissa oli hänen nyt lähdettävä.
—Niin, myönsi Signe pahantuulisesti. Siinähän ei sitten ole mitään tekemistä.
Ja hän lisäsi kärkevästi Irenelle, että tohtorilla nähtävästi oli toista ja viehättävämpää seuraa tarjonaan.
—Päinvastoin, hyvät neidit, päinvastoin, vakuutti Johannes. Mutta lupaus!
—Lupaus! Mitä se on? purskahti Signe hermostuneesti. Luotu rikottavaksi!
Jos nimittäin oli halu rikkoa, lisäsi hän vielä, hymyillen ohuinta, salaperäisintä hymyään.
—Kiitos kauniista opetuksesta, vastasi Johannes ärsyttävästi. Mutta mitä hyötyä minulla voisi olla siitä, että rikkoisin lupaukseni?