Signe loi nopean, välkähtävän silmäyksen häneen.
Sitten kääntyi hän serkkunsa puoleen, joka oli ottanut lyijykynän laukustaan ja piirteli hajamielisen näköisenä jotakin pöytäliinaan.
—Mitä sinä teet? kysyi hän.
—Irvikuvia, nauroi Irene, peittäen piirustuksensa vallattomasti kädellään.
—Sinä kuulet, että tohtorin pitää mennä, lausui Signe vakavasti ja virallisesti.
—Myöskin minun, selitti Irene toimekkaana.
Häneltä oli jäänyt kesken kirje äidille Wiesbadeniin. Se oli hänen vielä tänä iltana välttämättömästi kirjoitettava.
Johannes tahtoi maksaa, mutta Signe ei mitenkään sallinut sitä.
—Minä olen houkutellut teidät ulos, hän sanoi. Minä maksan.
Mikään muu ei hänen mielestään tietysti voinut tulla kysymykseenkään.