Äijä osoitti otsaansa leikillisesti.
—Hummaamassa? Niin, luonnollisesti, selitti Johannes. Hiukan, noin, tshinglallaa…
Hän ei muistanut kuolemakseenkaan, että hän olisi koko matkalla kumartunut tai sitonut kengännauhojaan. Mutta tietysti sen täytyi olla totta, koska tuo toinen niin sanoi ja koska hänellä oli itse todistuskappale kädessään.
—Vai niin, hän lisäsi hyvillä mielin. Ja te näitte, että se putosi minulta? Ja ajoitte takaa minua?
—Monta kadunkulmaa, joka ei ole niin aivan leikin asia vanhalle miehelle. Minulla on, nähkääs, vähän hengen-ahdistusta…
Äijä rykästeli painaen toisella kädellä rintaansa.
Johannes kiitti vielä kerran ja sai takaisin lompakkonsa. Hän yritti aukaista sen, nähdäkseen oliko sen sisällys tallella, mutta häpesi heti ajatustaan ja pisti sen muitta mutkitta takkinsa povitaskuun.
—Kiitos vaan, hän sanoi. Satuin vähän suomalaisten seuraan tässä. Ja taisin kulkea koko matkan tänne keskikaupungilta kovin ajatuksissani…
Äijä nyykäytti päätään hyväksyvästi.
Johannes ei tiennyt, mitä sanoa enää, vaan tuumi itsekseen, pitäisikö tuolle esitellä itsensä tai antaa juomarahaa. Mieluimmin hän olisi heti ojentanut kätensä jäähyväisiksi, mutta olihan toinen tehnyt hänelle hyväntyön, josta hänen varmaan oli tavalla tai toisella osoitettava kiitollisuuttaan.