—Tiedän, tiedän, virkahti äijä miltei kärsimättömästi.
Hän sanoi vihaavansa kaikkia suuria paikkoja. Yleisö aina yhtä tuhmaa, ympäristö aina samaan kaavaan valettua…!
Johannes katsoi häneen kummastuneena.
Ei, ei tuo ollut mikään pikkuporvari. Saattoi olla suurikin tukkukauppias tai kenties joku eläkettä nauttiva koulurehtori. Täytyi kohdella häntä senmukaisesti.
—Te olette aivan oikeassa, hän sanoi. Siis mieluummin joku issikkapaikka!
Niin, hehheh, vaatimattomasti, aivan vaatimattomasti, nauroi ukko.
Ellei teillä nimittäin ole mitään sitä vastaan?
—Eipä suinkaan. Mutta minä en tiedä vaan, tokko tässä lähellä mahtaa olla sellaisia paikkoja, vastasi Johannes luoden etsivän ja epävarman katseen ympärilleen.
—Minä tiedän, sanoi ukko. Tulkaa te vaan minun mukanani.
Hän näytti tuntevan Berlinin paremmin kuin Johannes itse. Lyhyillä, tepsuttavilla askelilla lähti hän varmasti liikkumaan pitkin katukäytävää, viitaten kädellään eräälle sivukadulle, joka ei ollut kaukana Johanneksen omasta asunnosta.
—Tuolla, hän sanoi. Siellä on meidän paikkamme. Siellä me saamme ryypyn, voileivän ja lasin olutta.