Tuolta takaa tapparoiden tammikummultansa
lauloi Suomen suuret noidat tenholaulujansa,
lauloi pillat piilostaan ja turmat Tuonelastaan,
Turjan tuulet, Hornan henget vainolaista vastaan.
Mutta taiston tuollapuolen loisti lännen valta,
välkkyi suuri kultaristi vaahderkunnahalta,
siellä helkkyi helmivyöt ja Herran kuvat kulki —
siellä munkit Henrik piispan piirihinsä sulki.
Aina jatkui leikki julma, miesten leppä juoksi,
rynnättihin, väistyttihin, vaihtui luode, vuoksi.
Harveta jo Ruotsin joukot alkoi sieltä täältä —
silloin nousi outo lieska Päivävaaran päältä.
Kuinka lie se syttynytkin? Liekö loihtijalta
kipunainen kirvonnutkin tulustaulan alta,
vaiko — niinkuin kansa kertoo kirkon legendasta —
Ukon uhripuuhun iski liekki taivahasta.
Kuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten mielet,
kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet,
kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon:
toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.
Näinpä loppui taisto suuri, taisto Väinön taian,
näinpä päättyi päivä armas, päivä Väinön aian.
Eikä soihtu sammunut viel' ollut iltaruskon,
kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.
1896.
Legenda.
Kun Herra ynnä Pyhä Pietari ne merta, maata muinoin matkasi, niin kerrotaan, he kesäillan tullen myös saivat Suomenmaalle siunatullen.
He alle istahtivat koivupuun,
mi kasvoi kaltahalla salmensuun,
ja tavan mukaan pikku toraan jälleen
he joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen: