"Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
Mi kansa, köykkyselkä, köyhä niin!
Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"
Mut Herra hiljakseen vain hymyili:
"Voi olla, maa on karu, kylmäki,
ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,
mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin".
Näin lausui Herra hymyi hiljakseen.
Ja katso! Kumma hohde peitti veen,
suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes
ja vainioilta roudan valta raukes.
Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
Mut kerrotaan: kun illoin kesäisin
sa istut koivun alle, on kuin täällä
viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.
1897.
Taiteemme.
Olkohon taiteemme niinkuin tammi, tuuhealehtinen, lempeä puu, olkohon niinkuin kartanon koivu, varjoisa, vilpas, juurella jonka maamiehen murheet unhottuu.
Olkohon taiteemme niinkuin meri, syvä, mut päilyvä pinnaltaan, olkohon niinkuin kunnahan lähde, vuoresta tullut, vuoresta viepä, kantava laaksohon kauneuttaan.
Olkohon taiteemme niinkuin taivas, siintävä, soiluva, tähtinen, sees, olkohon niinkuin nouseva päivä metsien päällä, järvien päällä, kun sinä kaiutat kantelees!
1897.