Ajan vanki.
Viel' onko se ruoho vihreää
mun koppini ulkopuolla,
oi, vieläkö lainehet sinertää
ja vieläkö lintuset visertää
kuin ennen, kun lauloin tuolla? —
Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
Viel' onko se elämä ennallaan
mun koppini ulkopuolla,
viel' onko se elossa onni maan,
sitä vieläkö ihmiset ajaa vaan
kuin ennen, kun ajelin tuolla? —
Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
Viel' ovatko nuoret ne nuoria
mun koppini ulkopuolla
ja vieläkö maass' on vuoria
ja tahtooko vielä ne taistella
kuin ennen, kun taistelin tuolla? —
Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
Ne vieläkö uskovat, toivoivat
mun koppini ulkopuolla
ja vieläkö elää unelmat
ja vieläkö liput ne liehuvat
kuin ennen, kun uneksin tuolla? —
Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
Kaikk' onhan se kaunista, kauniimpaa,
kuin ennen ulkona tuolla?
Ja vangin tyrmä se valkeaa
ja siintää taivas ja kukkii maa
mun koppini sisäpuolla —
ja vangin kantelo kajahtaa.
Soi, helise, kantelo vapauden,
soi heille ulkona tuolla,
punat nosta poskihin nuorien,
sytä uskoa sankarisydänten
unen kaunihin eestä kuolla —
jos kaikki vielä on ennallaan.
Mut miksi on kaikki niin hiljaisaa
mun koppini ulkopuolla?
Miks kuule en orhien hirnuntaa?
Vai oliko kaikki se unta vaan?
Niin aika on vangin kuolla —
ja vaieta vangin kanteleen.
1897.
Me kasvamme.