Me kasvamme kansana, nuorina,
sen vahteina seisten
suorina,
me kylvämme haavehin kummut ja haat,
valon miekoilla valkaisten Väinölän maat —
tule, Väinö, niin porteista peisten
läpi lehtojes astua saat.
Me kasvamme Kalevan juuresta,
me laulamme maasta
suuresta,
sen kutsuen kuulujen kunniaan
ajan puhtaamman puolesta taistelemaan,
että peittäis ei petos, saasta
ikilaaksoja laulujen maan.
Me voitamme miekoin ja kantelein,
me kiistaamme taiteen
tanterein,
ja tulkohon talvet ne tuiskuin ja jäin,
me seisomme vastassa seppelepäin,
me aitaamme kauneuden kaiteen
tuhatjärvien turvaksi näin.
Me olemme pikkunen kansa vaan,
meit' tenhota ei saa
ansa maan,
ei kullat, ei valtojen vaunut nuo,
on meidän vain taivahan vahvuus tuo,
min kiitosta kiuruset veisaa,
min armoa ves'sade suo.
Me seisomme yksin päällä maan,
meill' on tämä ranta
täällä vaan,
jos meidän ei suuresti silmämme nää,
sydän kuumasti lyö, äly välky kuin jää,
me vyörymme niinkuin santa,
kun saapuvi myrskyjen sää.
Meill' onhan niin paljon yhteistä.
Miks riidellä oraan
lyhteistä?
Tää aika on armoton, aatteheton.
Kuka tietää, ken laihomme leikkaava on?
Mut sortua saa ne ei soraan,
ei raakuuden rauniohon!
1898.
Gladstonen haudalla.
Kansat muut jo muistostansa haudan oli heittäneet, seppeleillä, kukkavöillä kummun pyhän peittäneet, jonka liki liikkui henki vuosisadan sankarin, heikon turva, pöyhkän pelko, vastuun aate ankarin.
Oli viikot vierinehet, kulkenehet kesäkuut,
omiss' arkiaskareissaan taasen toimi kansat muut,
liian kauan olikin jo peijaat pitkät kestäneet,
ihanteilla ikuisilla elämätä estäneet.