Kukin tarttui tarvistöihin. Aika kulki kulkuaan.
Mikä tuumi tullejansa, kuka kauppaliittojaan.
Mutta taivaan rantehilla meri jyskää, salamoi,
siellä ajan sankarille suuret kuolinkellot soi.
Siellä aallot miestä ahmaa, tykit tulta tuiskuttaa,
siellä surman suuret henget punahunnuin huiskuttaa,
siellä voittaa voima yksin, voita aate, armo ei —
siellä saalis taattu, tietty myös on korppikotkillei.
Haiskahtaa jo raadon haju. Herää hukat hiipimään.
Hurme lämmin löyhkähtääpi, korpit koittaa siipiään,
liikahtaa jo laivalinnat, asepajat paukahtaa,
kiurunkielin, korpinmielin koht' on koko mannermaa.
Silloin, katso, pohjan päältä haaksi merta halkoilee,
kokan kääten koillisesta pursi pieni palkoilee,
juoksee kautta Juutinrauman, saapuu saareen Brittien,
astuu rantaan aimo ukko, tuoden Suomen seppelen.
Ja hän haastaa, halliparta: "Kaaduit, saaren suora puu!
Sua muistellessa multa murheet pienet unhottuu,
haihtuu kotihuolet enkä tässä muista muuta kuin
Sankarin, mi vapautta täytti töin ja saarnas suin.
"Saarnas sanaa ihmisyyden, puhui puolta heikkojen,
uskoi elin-unelmahan kaikkein pienten kansojen,
joille niinkuin jokaiselle kaikuu käsky Jumalan:
kasva, kartu, marjat omat kanna iloks maailman!
"Vapahasti taivaan tuulet hongikoissa hohisee,
vapahasti valtamerten aallot aavat kohisee,
vapahasti lintu laulaa, nurmi nousee, lehto soi —
ihminenkö yksin ilman vapautta nousta voi?"
Näin sa kysyit, jalo vanhus. Siitä sua kiitämme,
siitä sua seppelöimme, kaikki pienet kansat me.
Mutta parhaan kiitoksemme tuomme sulle toimin, töin,
tuomme tietein, tuomme taitein, tuomme laulun laaker'vöin.
Noin hän haastoi, aimo airut. Ihan niinkuin itsestään
toki siirtyi urhon sielu, maahan pieneen kääntyi pää,
näkyi pilvi pohjan päällä, uhkas Ukko yllä veen,
ja hän hiljaa kädet risti vielä viime rukoukseen:
"Herra, suojaa Suomen rauha! Pilvet mustat kulkevat,
oudot, synkät aavistukset miesten mielen sulkevat.
Mutta Suomen kansa turvaa turvahansa entiseen,
sanaan Suuriruhtinaansa, lakihin ja oikeuteen.