"Luoja, kaitse Suomen lukko! Aik' on paha, levoton.
Vaakalintuin liidellessä pääskyn onni pesäss' on.
Vaan jos vaaran tullen vaatii valtaistuin, kotilies,
varmaan silloin vankkumatta seisoo joka Suomen mies."
Kyynel kirkas silmän kasti. Ukko pyyhkäs kyyneleen,
lykkäs purren lainehille, läksi kotimatkalleen.
Vaikka aallot miestä ahmaa, vaikka mylvii myrskysää,
rauhallisna Suomen heimo suurta merta viilettää.
1898.
Päivän poika.
Oi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee tämä maa ja sen musta multa! Oi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee joka pellolta perkatulta! Se ääni on suuri ja kaunis ja pyhä, se ääni on kansamme kalleus yhä, se kutsuvi työhön ja taistelohon ja kauan jo kutsunut on.
Se on kansamme voima, mi kaikki voi, kun suru oli leipänä Suomen, se on kansamme henki, mi kaikki loi, kun luotihin Suomen huomen; se liikkuvi laineilla tuhanten vetten, se kaikuvi kielistä kanteletten, se lehdossa helkkää, se laaksossa soi, sitä laps emon maidossa joi,
Se hetkeksi kohota pinnalta maan voi kylmiä ilmoja pakoon, mut siellä se voimia kokoo vaan ja siellä se kasvaa ja sakoo, ja kun sen on aika, se Ukkona soipi, myös sateena, tuulena tulla se voipi ja lakaista laaksot ja virrat ja maan. Koska, koska sen nähdä ma saan?
Koska saan minä nähdä Suomeni tään yheks, suureksi yhdistäyvän? Koska uskonsa voimalla nuorten ma nään ajan aaltoja astuen käyvän? Koska nään minä nousevan kansani rinnan, lapset yhdessä leikkivän töllin ja linnan, koska nään minä saapuvan sankarin sen, jota hengessä haaveilen?
Kun tyhmyys ja raakuus raukaisi maan, niin häntä, häntä ma uotin, ja unelmat muut jos ne murtui vaan, niin häneen, häneen ma luotin, olen uottanut häntä ma päivää ja yötä, ja paljon niin ollut jo hällä ois työtä, mut häntä uskon ja haaveilen ja lakkaa laulamast' en.
Mut viikot ne vierii ja vuodet ne käy, yhä kaikki on ennallansa. Yhä ei minun unteni urhoa näy ja mieroa kerjää kansa. Missä viivyt sa mies? Vai oisko se unta, vai oisko se mennehen talvista lunta, kun uskon ma Suomeni suuruuteen ja sen kuntoon, kantelehen?