AUCASSIN JA NICOLETTE
Laulutarina
Muinais-ranskasta suomentanut
Eino Palola
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1918.
Kaikkina aikoina, niin kauas kuin meidän tietomme ihmissuvun vaiheista ja kohtaloista ulottuvat, ovat ihmiset mielihalulla kuulleet satuja ja tarinoita kerrottavan ja lauluja laulettavan. Tuolla voimakkaalla, kirkastetulla elämällä, mikä satuun tai tarinaan keskittyy, olkoon se sitten kuviteltua tai todellista, on ollut sama elähyttävä vaikutus kaikkina aikoina — ja jo varhain on pyritty myöskin huolittelemaan kerrottavan muotoa kauniiseen asuun, — jo aikaisin huomataan erotus "huonosti ja hyvin sanotun" välillä. Se, joka osaa miellyttävimmin, sievimmin ja havainnollisimmin kertoa, se saa myöskin runsaimman kuulijakunnan ja suurimman maineen. Kertominen, kirjaileminen kehittyy vähitellen taiteeksi, sitä korkeammaksi ja tietoisemmaksi, mitä ylemmällä kulttuuriasteella esittäjä ja yleisö ovat.
Kaikkien euroopalaisten kansojen kirjallisuuden ensimäiset tuotteet ovat säilyneet meille runomuodossa, ja ne on useimmiten esitettykin laulamalla. Ne ovat paraasta päästä eepillisiä, kuten saksalaisten jylhä Hildebrandslied ja ranskalaisten mahtava Chanson de Roland (Roland-laulu). Runous näyttää siis olleen taidemuotona aikaisemmin tunnustettu kuin suorasanainen kertomus; esim. Ranskassa tämä pääsee pinnalle vasta XlV:llä vuosisadalla, jolloin vanhoja eepoksia alettiin uudelleen kertoa proosamuodossa.
Varsinkin keskiaika on meistä kuin suuri tarukammio täynnä mitä ihmeellisimpiä kertomuksia ja tarinoita. Ja etenkin on Ranska se keskus, mihin nuo kertoelmat lopulta kokoontuvat saavuttaakseen muodollisen ja sisällyksellisen viimeistelynsä huipun ja levitäkseen sieltä taas muualle, enimmiten Saksaan ja Italiaan, uusina käännöksinä ja muodostelmina.
Ranskassa tapaamme ensin nuo komeat, kansalliset eepokset, joiden etunenässä kohoaa mahtava Roland-laulu, — komeudessa ja jylhyydessä, rakenteen järkkymättömässä tyyneydessä ja sankarikuvien suurenmoisessa hahmoittelussa antamatta paljoakaan perää itse Homeroksen lauluille. Kuulemme kumman tarinan Kaarle Suuren pyhiinvaellusmatkasta (Le pélerinage de Charlemagne) merkillisine urotekoinensa ja voimanäytteineen, joita koko Konstantinopolikin, ihmeitten kaupunki, suuresti hämmästeli. Ludvigin kruunaus (Le couronnement de Louis), Cambrain Raoul, Narbonnen Aimeri XII:lta vuosisadalta j.n.e. kertovat kaikki eläneiden tai kuviteltujen sankarien suurtöistä ja taisteluista. Läpi kaiken uhkuu sankarillinen henki, loistava kunnian ja maineen palvelus, jonka rinnalla muu on tyhjää ja turhaa.
Mutta noin XII:lla vuosisadalla alkaa innostus historiallisiin aiheisiin, sotiin ja taisteluihin vähetä. Toisenlaiset aiheet pyrkivät esille. Sotaisen sankarin aika on mennyt, rakkauden sankari astuu sijaan. Nyt tulevat muotiin nuo vanhat brittiläiset tarut, jotka elivät Bretagnessa ja Cornwallissa: Kuningas Artus pyöreän pöydän ritareineen, merkillinen taikuri Merlin, keijukaiset ja hengettäret astuvat näyttämölle. Varsinkin ne tarinat, jotka jollakin lailla liittyivät kertomuksiin Artus-kuninkaasta, saavuttivat tavattoman menestyksen, eikä muutamien niiden viehätys ole vielä nytkään haihtunut, siitä suosiosta päättäen, missä esim. kertomukset Tristanista ja Isoldesta ja Parsifalista ovat pysyneet aina meidän päiviimme saakka.